Antikapitalistinen liike ja sota30.07. 19:28 Anti-imperialisti
Antikapitalistinen liike on tullut tunnetuksi kaikkialla maailmalla valtavista protesteista huippukokousten yhteydessä ja suurista miljoonien ihmisten yleislakoista. Sam Ashman kirjoittaa kevään 2003 International Socialism kirjasessa miten antikapitalistinen liike on reagoinut Yhdysvaltojen terrorisminvastaiseen sotaan eri puolilla maailmaa.
Irakin-sodan vastainen liike on jo saanut historiassa ennennäkemättömät mitat. Tämä artikkeli kirjoitettiin ennen sodan alkamista ja ennen poikkeukselliseksi arvailtua maailmanlaajuista mielenosoituspäivää 15. helmikuuta. Silti USA:ssa järjestetyt mielenosoitukset ohittavat jo määrältään Vietnamin ensimmäisten todellisten sotavuosien aikana pidetyt, ja Britanniassa ja Italiassa on nähty suurimmat sodanvastaiset mielenosoitukset koskaan. Euroopan hallitusten välillä on syvä jako Bushia tukeviin ja niihin, jotka eivät häntä tue, ja kaikki Euroopan valtiot tietävät, että kriisi voimistuu sodan alettua. Kaiken lisäksi ne, jotka ennustivat, että pyrkimys sotaan tekisi lopun kansainvälisestä antikapitalistisesta liikkeestä, osoittautuvat olevan väärässä.
Financial Times julisti pian 11. syyskuuta jälkeen, että "yksi vähemmän huomiota saaneista seurauksista USA:n terroristi-iskuille on ollut globalisaationvastaisen joukkoliikkeen pysähtyminen paikalleen"1. George Monbiot saattoi kuitenkin aivan perustellusti kirjoittaa vuoden 2003 alussa, että "liikkeemme ei suinkaan ole kuihtunut, vaan kasvanut suuremmaksi kuin kukaan meistä olisi voinut arvata."2 Liikkeellä on Pohjois-Amerikassa ollut erityisiä vaikeuksia. Mutta useissa maissa imperialisminvastaisuus on syventänyt ja laajentanut antikapitalistista liikettä ja sen tuottanutta yleistä radikalisoitumista.
Ennen 11. syyskuuta
Yksi antikapitalistisen liikkeen määräävistä piirteistä on sen monimuotoisuus. Laaja kirjo aatteita, järjestöjä, taktiikoita, strategioita, tekijöitä, ratkaisuja ja suoranaisia sekaannuksia oli mukana jo sen syntymässä.3 Tämän etuna oli voimakkaan ja luovan liittouman synnyttäminen, kuten voitiin todeta Seattlen kaduilla 1999, mutta se merkitsi myös liikkeen sisäisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Jos oli yksi asia, josta liikkeessä oltiin samaa mieltä, se oli yhteinen kritiikki, joka kohdistui 80- ja 90-luvulla hallitusten ajattelua vallitsemaan alkaneen taloudellisen liberalismin oppiin. Uusliberalismi yhdistetään tavallisesti uskoon, ettei valtiolla tule olla osuutta taloudessa. Todellisuudessa uusliberalismi hakee pääomalle "vapautta" valtion "sekaantumisesta ". Tämän takia uusliberalismi korostaa yhtiöverotuksen alentamista, suurituloisten veroalennuksia, valtion yritystoiminnan (ei työläisten) ja ympäristön säännöstelyn purkamista, valtionyritysten yksityistämistä uusien näkymien avaamiseksi yksityiselle voitontavoittelulle, rahoitusvirtojen valvonnan lopettamista ja tariffeilla ja kiintiöillä harjoitetun tuontikontrollin lakkauttamista.4 Tuon linjan yhdistetyn vaikutuksen pitäisi olla kasvu ja kehitys, koska kilpailevampi ympäristö parantaa tuotantoa ja vapaa kauppa johtaa alueiden erikoistumiseen siihen, mitä ne tehokkaimmin tuottavat.
Uusliberalismin arvostelijat yhdistyivät paljastaakseen voimalla puutteet monissa noista väitteistä. Arvostelussa oli kuitenkin tulkinnanvaraisuutta. Joillekin termin uusliberalismi ja globalisaatio olivat lyhenne tai koodisanoja laajemmasta kapitalistisen tuotannon järjestelmästä ja siten uusliberalismin arvostelu avasi tilaa laajemmille hyökkäyksille kapitalismia vastaan järjestelmänä.5 Toisille uusliberalismi ja globalisaatio edustivat erillisiä voimia, joissa ruumiillistuivat 20 vuoden aatteelliset, taloudelliset ja institutionaaliset muutokset. Vastineena näille muutoksille oli niitä, joiden mielestä liikkeen tulisi pyrkiä voimistamaan olemassa olevaa valtiota _ palaamaan 60-luvun keynesiläisiin tai kehitysmalleihin. Tämän ilmaisivat selkeästi uraa aukonut velkaliikkeen kirjailija ja kampanjoija Susan George ja kuukausilehti Le Monde Diplomatiquen Bernard Cassen, sekä ATTAC:in että Maailman sosiaalifoorumin perustajia. Sekä George että Cassen hakivat valtiolle voimakkaampaa roolia, jotta se mm. ottaisi käyttöön rahoituskeinotteluun Tobinin veron.
Oli myös niitä, joiden mielestä kapitalismi oli siirtynyt radikaalisti uuteen, globalisoituneeseen, painottomaan talouteen, tavalla, joka oli hyvin samanlainen vallitseville ajatuksille globalisaatiosta. Uusi globalisaation aika merkitsi, että valtio oli nyt voimaton jättimäisten monikansallisten yhtiöiden edessä. Niinpä Naomi Klein kirjoitti No Logossa, kuinka brändit olivat erkautuneet tuotteesta ja "markkinointiosastot, joiden tehtävänä oli huolehtia brändin identiteetistä, olivat alkaneet nähdä työnsä jonakin, joka ei ole yhteydessä tehdastuotantoon, vaan suorassa kilpailussa sen kanssa."6 Ja Hardtin ja Negrin Empire väitti, että monikansalliset nyt "suoraan jäsentävät ja artikuloivat alueita ja väestöjä. Ne tapaavat tehdä kansallisvaltioista pelkkiä välineitä kirjaamaan heidän liikkeelle panemiensa hyödykkeiden, rahan ja väestön virtoja".7
Tendenssi nähdä valtiot yhtiöiden taloudellisen globalisaation seurauksena tarpeettomina merkitsi, etteivät valtio ja imperialismi integroituneet heidän analyyseihinsä. Huomion keskipiste olivat kampanjat monikansallisia yhtiöitä ja IMF:n ja Maailmanpankin kaltaisten kansainvälisten rahoituslaitosten tuhoisaa vaikutusta vastaan. Ja tuon kampanjoinnin kuluessa monet näkevät liikkeen hajanaisen luonteen olevan etu sen hyvin keskittyneitä vastustajia vastaan. Klein esimerkiksi kirjoitti, kuinka parven lailla järjestäytyvän liikkeen voima on siinä, että sitä on vaikea kontrolloida: "Se vastaa yhtiöiden keskittymiseen hajaantumisen sokkelolla, globalisaatioon omanlaisella lokalisaatiollaan, vallan lujittumiseen radikaalilla vallan hajottamisella".8 Ja Council of the Canadiansin Maude Barlow sanoi: "Me olemme kivilohkaretta vastassa. Me emme voi siirtää sitä, joten yritämme mennä sen alitse, ohitse tai ylitse."9 Molemmat lähestymistavat _ sekä valtion vahvistaminen että siitä piittaamattomuus _ vähättelivät sodan, imperialismin ja valtioiden välisen geopoliittisen kilpailun kysymystä ja heikensivät liikkeen kykyä reagoida 11. syyskuuta jälkeen.
On toinenkin kysymys, josta on ollut laajaa epäselvyyttä ei vain antikapitalistisessa liikkeessä, vaan myös vasemmistossa kansainvälisesti _ islam. Monet eivät ole tienneet, kuinka reagoida islamististen liikkeiden nousuun Lähi-idässä, Keski-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa Iranin vallankumouksen 1978-79 jälkeen. Yksi reaktio on ollut nähdä islamistiset liikkeet edistyksellisinä ja imperialisminvastaisina, kuten suurin osa Iranin vasemmistosta teki vallankumouksen alussa. Mutta tavallisempi reaktio on ollut pitää islamismia ääritaantumuksellisena, jos ei fasistisena, monoliittina. Islamismin luokkapohja on samankaltainen kuin klassisella fasismilla ja Intian hinduoikeistolla, ja tämä yhdistyneenä islamin vihamielisyyteen naisten oikeuksia, maallistumista, kansallisia vähemmistöjä ja vasemmistoa kohtaan on aiheuttanut helpon rinnastamisen äärioikeistoon.10
Islamistiset liikkeet eivät kuitenkaan suuntaudu etupäässä työläisjärjestöjä vastaan; ne eivät tarjoudu pääomalle keinoksi ratkaista sen ongelmia; ne osallistuvat usein suoraan, aseelliseen yhteenottoon valtiota vastaan ja ovat usein käyttäneet imperialisminvastaisia tunnuksia ja menetelmiä. Näkemys islamisteista taantumuksellisena blokkina estää ymmärtämästä, kuinka islamistiset liikkeet ilmaisevat maailman laajojen alueiden köyhien katkeruutta ja turhautumista, ja se voi tarkoittaa, että vasemmisto voi päätyä luisumaan näiden liikkeiden valtiollisen tukahduttamisen puolelle _ kuten Algerian valtion käydessä sotaa islamistista FIS:iä vastaan suurimman osan 90-lukua.
Tällainen lähestymistapa on tuhoisa vasemmistolle Lähi-idän maissa, mutta se on vaarallinen vasemmistolle muuallakin. Se estää ymmärtämästä, kuinka lännen muslimit saattavat kääntyä uskontonsa puoleen, ja esimerkiksi huivin käyttöä osin seurauksena rasismin kokemisesta. Abstrakti uskonnottomuuden puolustaminen voi johtaa vasemmiston puolustamaan valtiota _ kuten kävi laajoille osille Ranskan vasemmistoa, kun muslimityttöjä kiellettiin käyttämästä huiveja kouluissa 90-luvun alussa. Antikapitalistisen liikkeen aktivisteille, joiden pääkohteena on yhtiövalta ja sitä toteuttavat instituutiot, islam ei ollut sellainen kysymys, jonka kanssa he olisivat välttämättä joutuneet vastakkain. Kaksi epätietoisuuden aihetta 11. syyskuuta jälkeen, valtio ja islam, menivät päällekkäin ja joissain maissa ne estivät sodanvastaisen liikkeellelähdön.
Tässä on vain alkukappaleet artikkelista.
Koko jutun voit lukea täällä.
|
